08/10/2024
”Studion yksisuuntaisen ikkunan lävitse Broman olisi voinut työtoverien kanssa kaikessa rauhassa tarkastella prameasti somistettuun juhlasaliin virtaavaa parhaisiinsa tälläytynyttä korkea-arvoista yleisöä, ellei isä Nikolai olisi keksinyt hänelle hyvin epäkiitollista tehtävää. Hän joutui seisomaan pääsisäänkäynnin luona kutsuvieraita kättelevän isä Nikolain takana ja ojentamaan tulijoille ohjelmalehtisen, jonka purppuralla painettua tekstiä pohjusti luostarinjohtajan, jonkun entisen tai nykyisen, tyylitelty kullalla väritetty kohokuva.
Milloinkaan ennen ei isä Nikolai ollut päästänyt häntä yhtä lähelle kuin nyt, m***a Broman tunsi syyllisyyttä koska ei osannut nauttia suosionosoituksesta sillä tavalla kuin moni ulkopuolinen varmaan kuvitteli hänen nauttivan.
Isä Nikolain takaa hänellä oli esteetön näköyhteys Videokeskuksen etuaulaan, johon vieraiden odotettiin pian laskeutuvan korkeiden kiiltelevien kupariovien välistä. Sisäänkäynnin kummallakin puolella seisoi jäykkänä kunniavartiossa talkoolainen, toisella valtioneuvoston entinen esittelijä ja toisella Iltauutisten toimittajan hunsvottipoika, jotka olivat saaneet määräyksen pukeutua isä Nikolain teettämiin vanhoja monasterisia kuoseja ja uusia intersektionaalisia arvoja yhdistäviin kaapuihin.
Lisää talkoolaisten joukosta rekrytoituja uunituoreita munkkeja seisoi sotilaallisessa ojennuksessa eksyneen näköisinä ulkona alas juhlasaliin johtavan luiskan kummallakin puolella welcome-kylttien vieressä (kaikki muutkin opasteet oli yöllä vaihdettu englanninkielisiin). Sisäänpääsyä jonottavat kutsuvieraat ja piha-alueella töllistelevät tarkoin seulotut matkailijat silmäilivät hartaan uteliaasti alas monttuun kuin Jeesuksen hautaan.
Myös Broman oli joutunut vasten tahtoaan pynttäytymään mustaan kaapuun ja patalakkiin, joka kiristi ohimoita aivan kuin hänen pienenä päähänsä vetämä perunakattila, jonka muisto ei ollut koskaan haihtunut mielestä.
Nyt hän oli saanut munkinkaavun, kun hän ei olisi sitä enää halunnut.
Nyt hänet oli ilman vihkimystä pakotettu luostarin yhteyteen, kun hän vielä vähän aikaa sitten olisi antanut vihkiä itsensä vapaaehtoisesti.
Nyt hänet oli pakotettu edustamaan oikeaa uskoa ja oikeaa oppia, vaikka hän oli jo ehtinyt hylätä molemmat olemattomana noviisiaikanaan.
Siinä harvojen oikeiden munkkien ja noviisien vieressä hän tunsi itsensä naakaksi keskellä varisparvea. Kaiken lisäksi häntä aivastutti koko ajan, m***a hän ei tiennyt oliko se yhä jatkuvan kuumeisen olon syytä vai johtuiko se siitä, että aula oli ruusujen sijasta jouduttu koristelemaan erehdyttävän aidon näköisillä muovisilla saniaisilla ja orkideoilla, joihin oli pirskotettu aivan liikaa väkeviä luontaisen kaltaisia kukkaistuoksuja.
Isä Nikolai itse oli sonnustautunut melko vaatimattomaan vaikka tilaisuutta varten teetettyyn kaapuun, joka ei millään lailla korostanut hänen asemaansa luostarin tosiasiallisena johtajana askeleen verran taemmaksi jättäytyneen isä Benjaminin rinnalla. Kenties ainoa normaaliin asuun kuulumaton yksityiskohta oli se, että hän oli vaihtanut tavanomaiset silmälasinsa tummennettuihin.” (Virtuaaliluostari, luvun Ennustus alku, Mansarda 2024)
